torstai 20. marraskuuta 2014

#tbt: Ihmemaatila

Italiaan saavuin ensimmäistä kertaa 21.12.2010. Itävallasta Milanoon saapuva juna oli myöhässä, joten jouduin ensitöikseni ostamaan uuden junalipun päästäkseni perille määränpäähäni - pelotti, jännitti ja melkein itketti. Kymmenen tunnin junassa istumisen ja niiden vaihtamisten jälkeen saavuin vihdoin Tortonaan, kaupunkiin, josta en tiennyt mitään. Oli pimeää, sumuista ja satoi, enkä saanut kaupungista mitään selvää. Tuleva työnantaja oli juna-asemalla vastassa, tulevassa työpaikassa minulle näytettiin (päivän ajan lämmitetty) asuntovaunu, josta tulisi koti.


Ensimmäisenä aamuna auntovaunusta herätessä olin jäätyä: yön aikana öljylämmittimen öljy oli loppunut, ja vaunussa oli yhtä kylmä kuin ulkona. Ensimmäisenä iltana olin rättiväsynyt, märkä ja kaipasin kotiin. Kolmantena Italian päivänä vietettiin jouluaattoa, äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen itkin itseni uneen ja olin varma, että päätyisin pian takaisin Suomeen.

Vasta tammikuussa näin ensimmäisen kerran, millaisiin maisemiin olin tullut.

Purin hammasta ja opettelin talon tapoja. Opettelin 20 hevosen, viiden ponin, kolmen aasin ja miltei kolmenkymmenen vuohen nimet. Yritin ymmärtää pomoa, joka ei itse koskaan tehnyt "likaista työtä" eläinten kanssa, vaan vaati minua tekemään työn juuri sillä tavalla, minkä hän luuli toimivan. Kannoin hevosille puoli kiloa heinää kahden tunnein välein. Kieltäydyin intialaisen työkaverin ehdotuksista tehdä lähempää tuttavuutta. Kuukauden jälkeen olin ansainnut luottamuksen ja sain muuttaa asuntovaunusta taloon - enää aamuisin ei tarvinnut herätä ihan ulkolämpötiloihin.



Pikkuhiljaa voitin pomon luottamuksen täysin ja sain hieman enemmän vapauksia tehdä työtä, kuten minä itse parhaaksi näin. Nautin eläinten kanssa vietetystä ajasta, etenkin Greg-aasi sai paikan sydämessäni. Greg sai oli päättänyt kulkea vapaana tilalla ja viihdytti ihmisiä varastelemalla tavaroita ja aukomalla portteja. Tuon kokoisen eläinlauman kanssa myös eläinten sairastaminen ja jopa kuolema tulivat tutuiksi. Eläinlääkäri oli maailman ihanin: ei juuri kysellyt haluaisinko tehdä jotain, lähinnä löi välineitä käteen ja neuvoi mitä tehdä. Erästä ähkystä kärsinyttä hevosta hoitaessamme samainen eläinlääkäri vihelteli käsi kyynärpäätä myöden hevonp*rsiissä ja kyseli huolettomasti miten ihmeessä olen Suomesta saakka tänne eksynyt.

"Tipan vaihdat näin ja kanyyli kiinni näin."

Vaikka työ oli minulle mieluisaa, alkoi paikka jossain vaiheessa ahdistaa. Syksyn 2011 olinkin jo muualla, mutta palasin takaisin ihmetilalle. (Hollantilainen kutsuu tilaa nimellä funny farm) Pomo aina ylpeänä kertoi maatilastaan, että se on sellainen suljettu kupla, jossa jokainen voi olla turvassa ja rakastettu. Suljetussa kuplassa, samojen ihmisten kanssa vietetyt päivät olivat pitkiä. Tein töitä kuutena päivänä viikossa aamuseitsemästä iltayhdeksään. En jaksanut iltaisin laittaa ruokaa. Aamuisin nukuin mahdollisimman pitkään, enkä ehtinyt syödä aamupalaa. Lounastauolla, sen puolen tunnin ajan, halusin vain maata. Onneksi olin tutustunut hollantilaiseen, joka oli silloin töissä lähipizzeriassani tarjoilijana. Hollantilainen uskollisesti haki minut jokaisena keskiviikkoiltana, kuskasi baariin, ja torstaiset vapaapäiväni vietti kanssani.

3 kommenttia:

  1. Tarinassa on aukkoja, ei etene loogisesti. Toisaalta, logisuus ei aina hyvästä.. Emt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo sieltä puuttuu sellanen puolen vuoden palanen. Ja jotain pieniä yksityiskohtia. Mutta onneksi mä saan päättää mitä ja miten kirjoitan. :)

      Poista

Jätä kommentti: kehu, hauku, kiitä tai parjaa. Sana on vapaa!