torstai 28. elokuuta 2014

Hevosen vuosi

Vuosi sitten meille muutti pikkumusta. Laiha, lihakseton, kaljuihin läntteihin peittynyt eläin. Saatesanoiksi saatiin että se on viisivuotias ja bravo. Nimeä ei eläimen mukana tullut, värinsä puolesta siitä tuli Black Beauty, BB. Alkuun meni mukavasti, BB osoitti olevansa leikkisä viisvee, mutta seuraili Sennua loistavasti.

 Rimpula vuosi sitten meille tullessaan.

 Talven aikaan ongelmia alkoi syntyä. Yhtä syytä on vaikea nimetä: moni asia vaikutti. Laihana tulleelle hevoselle syötettiin tietenkin ruokaa, enemmän kuin suht vähäisellä liikunnalla ollut hevonen olisi tarvinnut. Nuori, liikkumaan luotu hevonen vietti luvattoman paljon aikaa sisällä tallissa. Rajojaan kokeilevalle nuorelle ei tehty heti selväksi, kuinka ihmisten kanssa toimitaan, eikä luottamus toiminut kumpaankaan suuntaan. Saatiin apuja ja neuvoja ja pikkuhiljaa sujui taas paremmin. Ainoastaan yksin oleminen ei pieneltä hevoselta sujunut.

 Maaliskuussa Junnu alkoi jo muistuttaa hevosta.

 Seniori-hepan kuolema helmikuussa toi omia haasteitaan, mutta myös helpotusta. Aiemmin aina toisen hevosen perään huutanut ja hätäillyt Junnu jäi yksin, tosin tallin toisella puolella oli aina lehmiä tai vuohia ja naapuritallissa muita hevosia. Kun meistä kaksijalkaisista tulikin nyt pienelle hevoselle lauma, johon turvautua, alkoi meidän suhde parantua. Vaikka edelleen vaikeita jaksoja oli ja monesti itkin tallin pihassa hollantilaiselle, että nyt tuo hevonen lähtee, aina yritettiin uudelleen. Tätä kirjoittaessa voin vain kiittää hollantilaista, joka kerta toisensa jälkeen on jaksanut kuunnella itkua ja kiukuttelua, valanut uskoa, pakottanut antamaan Junnulle vielä yhden mahdollisuuden.

 Kevään kuluessa aloin ratsastamaan enemmän. Alkuun hollantilainen joutui kulkemaan jalan edellä, muuten Junnu ei liikkunut. Pikkuhiljaa voitiin jättää hollantilainen pellonreunaan ja pidentää lenkkejä aina pala kerrallaan kauemmas. Yksi asia, mistä olen erittäin iloinen, on ettei Junnu säikkyessään pakene paikaltaan. Tottakai se edelleenkin saattaa toisinaan pelleilymielessä säikkyä ja hyppiä kokeillen tarvitseeko töihin oikeasti lähteä. Mutta kun jokin asia oikeasti pelottaa, Junnu hidastaa, tuijottaa ja rapsuttelun sekä juttelun rohkaisemana ohittaa kaiken.

 Heinäkuussa Junnusta oli kuoriutunut ihan oikeasti nätti polle.


Futuroa meille muuttaessa saatiin vihdoin ja viimein myös Junnun paperit käsiimme. Tietenkin ensimmäisenä googlasin hevoseni ja löysinkin pienen palan historiaa. Kasvattaja oli myynyt polttiaisille allergisen hevosen pilkkahintaan nuorelle naiselle. Internetin ihmeellistä aikaa kun eletään, löysin facebookin kautta myös tämän edellisen omistajan. Yllättäen hevosen historiasta selvisikin paljon, myös asioita, jotka antavat syitä sen nykyiselle käytökselle. Junnu on ollut koulutettavana Alpeilla. Vuorilla kiertää ryhmä, jotka ottavat matkaansa koulutettavia hevosia ja näin Junnukin on saanut oppinsa. Junnu oli koulutuksesta palattuaan osannut paljonkin, hyvänä päivänä olenkin sen huomannut. Edellisellä omistajalla ei kuitenkaan ollut aikaa hevoselle, joten Junnu oli jätetty laitumelle useaksi kuukaudeksi. Laiduntauon jälkeen ratsastaminen oli ollut hurjaa hyppelyä ja pomppimista (niin tuttua), eikä omistaja enää uskaltanut ratsastaa sillä (tuttua tämäkin). Niinpä Junnu oli lähtenyt ratsastuskouluun, jossa sitä on kuulema käsitelleet ihan nuoretkin. Jossain vaiheessa tämä nuori nainen oli kuitenkin päätynyt myymään Junnun, tällä toisella omistajalla se on sitten viettänyt reilun puoli vuotta, mistä se tuli meille.

Vuoteen on mahtunut paljon huonoja hetkiä, mutta myös onnistumisen iloa. Olen ylpeä, etten ole antanut periksi - kiitos hollantilaisen. Nyt meillä on molemminpuolinen luottamus, suhde joka toimii. Toisinaan kaksi kovaa päätä lyö yhteen, mutta nykyisin yhteisessä tekemisessä on hyvä fiilis. Paljon ollaan jo opittu puolin ja toisin, paljon on vielä opittavaa (etenkin allekirjoittaneella). Tänään rapsuttelin Junnun korvia laitumella, kerroin sille että vuosi sitten me tavattiin. Junnu painoi tyytyväisenä päänsä syliini, käänsi vasemman korvan rapsutettavaksi ja huokaisi syvään. Ehkä tuo jääräpää on Elämäni Hevonen.

2 kommenttia:

  1. Olette ihania ! Hienoa että olette jaksaneet olla kärsivällisiä ! Kyllä hevonen sen yleensä palkkaa :) Se on niin murheellista kuinka hevoset joutuvat kiertämään, kun ne usein hyvin voidakseen tarvitsisivat tutun lauman, oli se sitten ihmisiä tai hevosia. Hatun nosto teille !!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)
      Totta, liian paljon on hevosia, jotka kiertävät kodista toiseen, vaikka ongelmat olisi ratkaistavissa. Useinhan se ongelma ja ratkaisu löytyy vain peiliin katsomalla, se on vaan vaikea myöntää.

      Poista

Jätä kommentti: kehu, hauku, kiitä tai parjaa. Sana on vapaa!