perjantai 15. marraskuuta 2013

Kolme vee

Tasan kolme vuotta sitten lensin Suomesta Brysseliin, jossa vastassa oli vain sähköpostitse tuttu uusi työnantaja. 19 kiloa, kaikki välttämättömin pakattuna yhteen saumoista paukkuneeseen kassiin. Työpaikka sijaitsi Gentissä, Stoeterij Ariane -niminen talli, joka kasvatti ja myi hevosia. Odotukset olivat korkealla: pari viikkoa käyty sähköpostikeskustelu lupaili paljon. Olinhan toteuttamassa yhtä suurta unelmaa: hevosenhoitajan töitä suurella ulkomaisella tallilla, mahdollisuus päästä kiertämään kilpailuihin ja ennenkaikkea hoitaa hienoja hevosia.

Santford solariumissa.
 
Tallin puitteet olivat kyllä juuri sitä, mitä oli kerrottukin. Päivittäin liikutettavia hevosia oli nelisenkymmentä, lisäksi saman verran kantavia tammoja ja toinen mokoma varsoja ja nuoria hevosia. Työhöni kuului hevosten hoitaminen ratsastajille, sekä hevosten vieminen kävelykoneeseen ja juoksumatolle. Käytännössä sai siis koko ajan olla viemässä jotain hevosta paikasta toiseen. Kun kävelykoneesta löytyy kahdeksan kutakuinkin samannäköistä mustaa hevosta, on sormi lähellä suuta.
 Vuoden ikäisiä varsoja omalla käytävällään.

 Kävelykone kerrankin tyhjillään.

Pieni suuri hevonen Poly Roi, yksi suosikeista.

Työpäivät venyivät. Muistan iloinneeni eräänä iltana, kun työt saatiin lopetettua jo kahdeksalta - ruhtinaalliset 11 tuntia seuraavan aamun aloitukseen! Vapaata oli periaatteessa sunnuntaisin, toki silloinkin käytiin tallissa jotain pientä tekemässä tai autettiin kisamatkalle lähtevää porukkaa. Ensimmäisen viikon totuttelun ja tutustumisen jälkeen alkoi tajuntaan piirtyä, ettei tämä nyt ollutkaan ihan sitä, mitä halusin. Koko ajan oli valtava kiire, hevosten määrä ylitti niiden hyvinvoinnin tärkeyden. Toisen työviikon lopulla jaksaminen loppui. Sanoin lopettavani työt juuri nyt, sen enempää seurauksia miettimättä. Pikainen puhelu Saksaan tädille pelasti: sain majapaikan ja miettimisaikaa, en todellakaan suostunut palaamaan heti takaisin Suomeen. Saksasta matka jatkui Italiaan, ja tällä tiellä pysyn.

1 kommentti:

  1. Wautsi, mikä tarina! Itse asuin viime vuonna Brysselissä ja Ghent tuli siellä tutuksi.. No se ei ollutkaan tän jutun pointti :) Mä olen itse vähän arka hevosten kanssa, mut koko muu suku on aivan heppahullua sakkia. Täytyy vinkata mun 16-vuotiaalle pikkusiskolleni tää sun blogi, kun se on itse kiinnostunut hepoista. Mä ihailen niitä suunnattomasti, mutta oon sekä arka että laiska harrastamaan mitään heppoihin liittyvää, hih! :) Täsillä on niitä pieniä symppiksiä issikoita ja selaisellakin maneesia kiertäessä mulla on sydän kurkussa, hahah!

    VastaaPoista

Jätä kommentti: kehu, hauku, kiitä tai parjaa. Sana on vapaa!