torstai 31. lokakuuta 2013

Ylämäki, alamäki

Kolmas kokonainen autoton päivä takana. Eilinen on ollut ainoa päivä, kun tallimatkat on kävelty kahteen kertaan. Sadattelin facebookissa auton hajoamista, ja äiti näppäränä kommentoi, että onhan meillä kaksi hevosta. On toki, mutta mites äiti luulet että me sinne hevosten luokse päästään?

Tänään meidän ystävä käytti hollantilaista ostamassa ruokaa hevosille, koirille ja vähän meillekin. Onneksi näin. Tiistaina hollantilainen kysäisi työpaikan autoa lainaan, että päästäisiin ruokaostoksille. Bussilla olisi kuulema päässyt. Jalkamiehenä me käytetään kuutisen tuntia päivästä kävelemiseen tallille tai takaisin ja hevosten hoitoon. Bussilla jos kaupunkiin lähtisi, oltaisiin kotona kuuden aikaan illalla. Siihen, kun vielä käveltäisiin tallille, hoidettaisiin hevoset ja palattaisiin jalkaisin kotiin, olisi kello lähempänä kymmentä. Ei kiitos. Kaapin perältä löytyy sen verran pastaa ja muita kuivatarpeita, että pärjätään pari päivää, nyt saatiin eläimillekin ruuat niin eihän tässä hätää ole.

Kummasti ei suurta apua tuttavapiiristä herunut, kun kerrottiin vain auton olevan huollossa. Eihän tuo kävelymatka oikeasti pitkä ole, mutta kahdesti päivässä se vain kummasti vie aikaa. Tänään hollantilainen ilmoitti olevansa poissa töistä viikonlopun, kun niska ja selkä vihoittelevat maanantain hepo ojassa- episodin jälkeen. Tiedon vähän levittyä, on kyyti- ja autolainatarjouksia tullut. Ehkä me vähän luovitaan, ja saadaan jäljellä olevalle autottomalle ajalle lainaauto yhdelle tallimatkalle päivässä. Kerran päivässä tuo edestakaisin kävely on vielä ihan mukavaa, mutta toisella kerralla alkaa vähän väsyttää ja kiukuttaa - koiriakin.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kurjan kauhea maanantai

Maanantait on maanantaina - harvoin maanantaisin sattuu mitään hyvää, suurin osa maanantaipäivistä on onneksi neutraalin tylsiä. Eilinen oli kuitenkin kaikkien maanantaiden äiti, jos voisi sanoa.

Aamusta käytiin tankkaamassa auto, asemalta lähtiessä vaihde ei tuntunut menevän enää kunnolla päälle. Oli tiedossa, että kytkin alkaa vedellä viimeisiään, mutta ruokaostoksille lähtiessä kytkin oli lopullisesti sanonut sopimusensa irti. Ei mitään, kävelyhommiksi. Meillähän käy kahdesti viikossa kauppa-auto, tallillekin on matkaa vain 3 kilometriä suuntaansa, sinnekin tarvitsee vain kahdesti päivässä kulkea...

Hollantilainen oli jo viikonlopun aikaan katsellut myytäviä autoja. Aivan ylettömästi meillä ei ole mahdollisuutta autoon sijoittaa, mutta pari varteen otettavaa sopivassa hintaluokassa löytyi. Ensimmäinen oli kuitenkin jo myyty, tämä olikin hintaansa nähden varsinainen helmi. Toisen kohdalla hollantilainen päätti selvittää paljonko omistajanmuutos tulisi maksamaan. Tiedossa oli, että siihen menee kolme- ehkä neljäkin sataa. 550-600 euroa, riippuen auton moottorista! Hyvästit uudelle autolle, ei tuon hintaisen omistajanmuutoksen jälkeen enää olekaan varaa ostaa autoa, ainakaan sellaista, joka kulkisi. Micra suuntaa siis korjaamolle, rahaahan siihenkin palaa, mutta onpahan eteenpäin kulkeva menopeli.

Illalla suunnattiin kävellen tallille, koirat ainakin olivat onnellisia päästessään mukaan. Siivoilin karsinoita hevosten ollessa vielä ulkona, ja kun palasin lantalan suunnalta, hollantilainen huusi minua. Äänestä tiesin heti, että jotain on sattunut, ja kun näin hollantilaisen suuntaavan tallin taakse, arvasin jonkun pudonneen viereiseen ojaan. Seniori oli ollut liian lähellä ojan reunaa, maa oli pettänyt alta ja hevonen kaatunut ojan pohjalle. Hollantilainen ehti jo panikoida, ärähdin että puhuisi rauhassa sille ojanpohjalla makaavalle hevoselle, että saan itse juniorihevosen sisälle ja jotain auttamaan seniorin ojasta ylös. Menin itse ojaan hevosta rauhoittamaan, vaikka ihanan rauhassa tuo tilanteeseen nähden pysyikin koko episodin ajan. Sain hevoselle riimun päähän, ja yritin sitä auttaa aina sen itse yrittäessä nousta. Seniorilla oli kuitenkin takapuoli sen verran ojan reunalla, ettei ylöspääsy ominavuin ollut mahdollista. Reittä myöden vedessä seisten pidin hevosen päätä vedenpinnan yläpuolella, kunnes saatiin tilan traktori paikalle. Koko hevosen ali ei köysiä saanut, vaihtoehdoksi jäi etujaloista hevosen vetäminen. Hollantilainen jäi ojan pohjalle, itse nousin ylös ohjaamaan päätä oikeaan suuntaan traktorin vetäessä hevosta ylös. Hollantilainen huusi että ei tämä onnistu, huusin takaisin että eihän se nyt nätiltä näytä, mutta ei muutakaan voi! Tuollainen hevosenkokoinen eläin kun nousee ojanpohjalta etujaloista vetäen, on näky todellakin kaukana kauniista. Kaikessa rytäkässä ojan reunalla ollut palanen betoniaitaa kaatui, hollantilainen tietty alla. Yritin huutaa, että varoo, jonkun verran tuo onneksi ehti sivuun, selkään osui pahiten.

Seniori saatiin kuivalle maalle, irroitin köydet jaloista ja riisuin riimun. Välittömästi hevonen nousi jaloilleen ja päästi helpottuneen hirnahduksen. Kiersi lenkin traktorin ympäri ja pääsi talliin. Söi, joi ja seisoi kaikilla neljällä jalalla. Suunnilleen kolmella naarmulla selvittiin, sekä seniorin, että hollantilaisen kanssa tästä rytäkästä. Märkinä käveltiin vielä pimeässä kotiin, miten ihana olikaan saada kuivat vaatteet päälle, villasukat jalkaan ja huokaista - päivä ohi.

Maanantai-illan kauhuteatterin näyttämö -
hollantilaisen takki jäi kaatuneen muurin alle.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Ponitytön melkein täydellinen päivä

Muistan, kuinka pienenä oli aivan älyttömän hienoa ja mahtavaa, kun sai viettää suunnilleen koko päivän tallilla. Ratsastuskouluaikana oli hienoa, kun pääsi mukaan aamutallin tekoon: sai siivota karsinoita, viedä hevosia tarhaan ja harjata sekä satuloida ratsastustunteja varten. Päästiin me joskus ratsastamaankin palkaksi, tai sitten oma ratsastustunti oli samalla päivällä. Iän myötä tällaiset päivät ovat ikävä kyllä vähentyneet, mutta eilen palasin hetkeksi tuohon 'koko elämä omistettu hevosille'  -aikaan.

Aamulla hollantilainen vei minut tallille, ruokin hevoset ja pistin pojat pihalle. Alkoi tallin siivous, urakka, johon olin varannut koko päivän. Meidän talli on vanha navetta, jossa ei perinteisiä karsinoita ole. Koko tilan saa jaettua kuuteen osaan porteilla, molemmilla hevosilla on kahden porttivälin tila, eli noin 10x5 m yksiönsä. Hevosilla on kuivikkeena olkipatja, eilen tyhjensin kuitenkin koko tallin. Mutaisen pihan poikki kottikärryjen työntäminenkin alkaa tuntua lihaksissa, kun sitä toistaa useamman tunnin ajan. Pidin kyllä runsaasti taukoja, seurustelin hevosten kanssa ja nautin syksyn auringosta.

Kesken siivousahkeroinnin tieltä kuului erikoisen moottorin melua. Vilkaisin tielle, ja siellä vilahti joukko vanhoja autoja. Kauempaa kuuluva moottoreiden murina lupaili lisää näitä, joten juoksin hakemaan kameran kassista ja hyppäsin aidalle zoomailemaan.






Aidalta zoomatut kuvat eivät yllättäen näyttäneet hyviltä, enkä oikein itsekään nähnyt kunnolla, joten lähdin hetkeksi tien varteen odottamaan, jos näitä hienouksia tulisi vielä lisää. Tulihan niitä, mahtavaa! Autot oli viimeisen päälle kiillotettu, ja useimmat kuljettajatkin olivat pukeutuneet ajan henkeen sopivasti.






Iltapäivällä sain tallin siistiksi, hevosille puhtaan olkipatjan, vettä ja heinää nenän eteen. Huutelin pojat sisälle: juniori laukkasi iloisesti ovelle asti, seniori seurasi omaa vauhtia perässä. Harjasin molemmat hevoset ja juniori sai jäädä harjoittelemaan yksinoloa, kun kävin seniorin kanssa ratsastamassa. Törmättiin metsästäjäpariskuntaan ja senioriheppa käveli suoraan metsämiehen luokse, kovin uteliaana oli nuuskimassa asetta ja ammuksia, hassu.


Pojat innokkaina tulossa sisälle.
 
Kotiinpäästyä lihaksia kolotti ja suihkun jälkeen olisi ollut hienoa vain käpertyä sohvalle. Mutta-osuuteen kuulukin se, mikä teki päivästä vain melkein täydellisen. Normaali sunnuntai-iltana meidän perinteeseen kuuluu syödä pizzaa sohvalla elokuvia katsellen. Eilen ei kuitenkaan onnistunut. Hollantilaisen poika oli aiemmin soittanut, ja ilmoittanut tulevansa kyläilemään. Tallilta kotiuduttuamme tehtiin pikasiivous kotona ja jäätiin odottamaan Milanosta matkalla olevaa poikaa. Kahden tunnin odottelun (ajomatka Milanosta on n. 1,5h) jälkeen hollantilainen yritti soittaa pojallee, joka ei yllättäen enää vastannut. Päädyttiin hakemaan pizzat lähipizzeriasta kotiin, matkalta hollantilainen vielä yritti soittaa pojalle, jolla olikin nyt jo puhelin kiinni. Pizzoja odotellessa hollantilainen sai viestin: joudun huomenna aamulla töihin, nähdään joku toinen kerta. Sunnuntaiperinne sentään sai pizzansa, syömisen jälkeen uni vei voiton aika pian.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Keittoa, soppaa

Nuorempana keitolla ja sopalla oli kaksoismerkitys. Tällä viikolla ollaan hollantilaisen kanssa kovasti keittoiltu, mutta ihan oikeasti ruuan merkeissä. Viime talvena tutustutin hollantilaisen pinaattikeittoon, kun satuin einesversion löytämään supermarketista. Liiallinen voinkäyttö kun on nyt kielletty, googlettelin aiemmin ohjeita lasagnen valkokastikkeeseen ilman voita. Törmäsin keskusteluun, jossa ohje oli, ja jossa mainittiin, että samalla ohjeella tekee myös esimerkiksi pinaattikeittoon pohjan. Mitä, eikö pinaattikeitto tulekaan pakastealtaan pahvikuutioista?

Hyvää oli vaikka poltinkin pohjaan.
  
Varmasti tullaan useammin nyt syömään tätä, sen verran simppeli tuo oli tehdä.  Googlettamalla ohjeita löytyy vaikka kuinka, itse tein taas vähän tuntumalla: tilkkaan maitoa jauhoja sekaan, lämpenemään ja maitoa erissä lisäten. Pohjaanhan se tietty vähän paloi, kun jäin silppuamaan pinaattia, ensi kerralla muistan varautua tähänkin.

Toiselle keittoilupäivälle valikoitui kanakeitto. Tähänkin ohjeita löytyi ihan yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Omani pidin simppelinä: pussi keittovihanneksia, kanaa, maissia ja vihreällä currytahnalla itse maustettua tuorejuustoa. Tuo vihreä currytahna on itsessään aika tujua, mutta tuorejuustoon ja keittoon sekoitettuna antoi keitolle juuri sopivasti makua ja potkua. Tämäkin pääsee vakkariruokien jatkolistalle.





Tänään käytiin lounaalla meidän hollantilaisen kaverin kanssa. Alku-, pää- ja jälkiruoka, kahvi sekä juomat 12 euroa hengeltä. Tykkään noista ravintoloista, joissa on kiinteä menu, eli aina pari kolme vaihtoehtoa ruokiin, joista saa valita mieleisensä, sekä kiinteä ja usein huokea hinta. En ole vielä kertaakaan sairaalareissun jälkeen syönyt noin paljon, jo alkuruuan jälkeen vatsa tuntui täydeltä. Reippaasti söin kuitenkin kaiken, ja vielä nyt illallakin maha on täynnä.

Tämä meidän hollantilainen kaveri on myös viinintuottaja. Viinitarha on vuokralla: maaperän omistaa veljespari, kun taas itse kasvit ovat toisten omistuksessa. Nyt tällä kaverilla on ongelmia näiden kasvien omistajien kanssa ja etsinnässä uusi viinitarha. Hauskinta kuitenkin on, että viime kädessä maan omistajat päättävät miten viiniä tulisi hoitaa. Voisi kuvitella, että olisi helmpompaa, jos sekä maan, että kasvit omistaisi yksi ja sama henkilö, mutta ei. Maat ja kasvit ovat siirtyneet perintönä polvelta toiselle, eikä loppupeleissä kukaan oikein varmaksi tiedä, mikä on kenenkin ja kuka hoitaa mitä. Ihana Italia.

Muokkailin hieman ulkoasua, ja lisäsin sivun ylälaitaan nuo esittelytekstit. Mitä tykkäätte? Olettehan muuten huomanneet myös tekstien loppuun ilmestyneet 'mielipideruksit'?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Samaa harmaata

Tuntuu, että joka päivä sataa. Vaikka ei sataisikaan, on niin sumuista, että kasvoissa tuntuu ja vaatteet kostuu. Teetä kuluu ja puikot käyvät ahkerasti. Koiriakin tuntuu vaivaavan syysmasennus: ne ovat oudon rauhallisia ja nukkuvat enemmän. Mielelläni nauttisin kuivan aurinkoisesta syksykelistä, hevosen selässä maisemia ihaillen. Ainoa sadekelillä ratsastuskunnossa pysyvä tienpätkä vaatisi kulkemaan autotiellä, enkä juniorihevosen kanssa sinne vielä uskalla.

Saa korjata, jos väitän väärin, mutta mun muistikuvani mukaan ala-asteella kerrottiin ruskan johtuvan pohjoisen viileästä säästä. Kylmä ilma saa lehtiin kirkkaammat värit. En usko, joko muisti pettää tai opettajat on huijanneet. Upeaa väriloistoa löytyy täältäkin. Suurin osa lehdistä putoaa kellertävänruskeina, mutta siellä täällä näkyy hehkuvan oranssi tai palavan punainen puu.

Persikkapuiden loistoa viime marraskuussa.

Hollantilainen päätti tänään pestä mahtavan menopelimme, Micran. Ei pelkoa, että sisätilat olisi siistiytyneet, mutta ulkokuori sai puhtaan pinnan. Syy pesuintoon sadesäällä oli tietenkin huoltoaseman itsepesussa mainostettu RainX-käsittely. Auton, etenkin lasit saa käsitellä samalla aineella, mitä käytetään lentokoneiden ikkunoissa, joten vesi liukuu ikkunasta helpommin pois. Ihanan pikkupoikamaisella riemulla tuo ajelikin kotiin päin: 'kato nyt, ilman pyyhkijöitäkin näkee ulos!'. 

Italialaiset taas ihmetyttää ja ilostuttaa. Tilasin aikaa sitten juniorihepalle uuden kuolaimen ja seniorille loimen. Kuolaimen koko kerrottiin heti tilatessa, loimen koko luvattiin ilmoittaa mittauksen jälkeen. Sairaalareissu iski kuitenkin tähän väliin, ja vasta viime viikolla sain laitettua loimen koon myyjälle. Homma okei, tavaran piti saapua tiistaina. Tiistaiaamuna myyjä soitti, tarvitsi nyt sen kuolaimen koon. Yllättäen oli sen hukannut, ja saanut tilauksen tehtyä vasta nyt. Odotellaan sitten lisää. Tänään satuttiin ajamaan kotiin samaan aikaan, kun meidän naapuri oli pihassa. Ihana naapurinrouva tuli auton ovelle sateenvarjonsa kanssa, ja käveli kaikki sen 30 metriä kotiovelle saakka mun kanssani.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Jääkaappiin muutti mörkö

Sairaalareissu herätteli miettimään tosissaan omia ruokatottumuksia, ja mitä suuhunsa oikein pistää. Olen jo vuosia juonut kahvini mustana, ja sitä on juotu sitten ihan tosissaan. Jo kesän aikana jätin iltapäiväkahvit kokonaan pois, kun olo tuntui huonolle. Nyt kahvi kuuluisi kokonaan kiellettyjen listalle, mutta aamukahvistani en luovu. Kolme-neljä kupillista mustaa kahvia tyhjään vatsaan on kuitenkin vaihtunut yhteen kupilliseen runsaan maidon kera, tämäkin vasta aamupalan jälkeen. Väkisinkin pistää miettimään, millaista hallaa olen vatsaraukalleni tehnyt aiemmilla kahvitavoillani.

Sairaalasta saatu ruokaohjeistus ei suuria muutoksia tuonut. Rasvassa paistetut on kielletty, suklaa ja kahvi on kielletty, mutta näitä aloin vältellä jo sappikohtauksien alettua. Kurkkua tekisi mieli leivälle, mutta sekin löytyy kieltolistalta. Samoin "talvivihannekset" eli kaalit, kuten myös sipuli ja paprika. Juustoista on sallittu vähärasvaiset, pehmeät juustot. Suklaata tekisi mieli pieni pala nautiskella aika ajoin, samoin juustot on herkkuja, mutta mennään nyt näillä.

Syömisestä on kuitenkin tullut vähän pelottavaa. Muistissa on kaikki se koettu kipu ja neljän päivän täydellinen syömättömyys kutisti vatsalaukkua. En enää ahda lisää ruokaa, kun maha alkaa tuntua täydeltä. Vaikka olisi kuinka hyvää, tai vaikka kaksi haarukallista ruokaa jäljellä, jätän kesken. Ei myöskään tee mieli syödä, niin kuin ennen. Aamupalan kanssa ei ole ongelmia, mutta illallinen on vähän mörkö. Jos en oikeasti ole nälissäni, mieluummin skippaan illallisen (meillä päivän ainoa lämmin ateria). Oma järki ja hollantilainen kuitenkin tappelee näitä mörköjä vastaan. Ihmisen on syötävä, vaikka sitten ihan vähän.

Nyt, kun oma syöminen ei enää olekaan mikään automaattinen ja itsestäänselvä asia, olen alkanut ymmärtää, miten helppo syömishäiriöön oikeastaan onkaan sairastua. Kun omassa päässä jokin ajatus saa vallan, alkaa siihen uskoa äärettömän helposti. Eikä omaan päähän pesiytyneistä ajatuksista ole ihan helppo päästä irti.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kielipää lahoaa

Itselläni on kaksi ulkosuomalaista tätiä. Toinen asuu Saksassa, toinen Ruotsissa. Hyvin tädeillä vielä suomi taipuu, vaikka ulkomaanvuosia on mittariin jo kertynyt. Ruotsin täti puhuu aavistuksen ruotsalaisella aksentilla, ja toki molemmilla on toisinaan jotkut sanat hukassa. Toisinaan jään miettimään, tuleekohan minustakin veljenlapsilleni hassusti suomea puhuva, kaukana asuva täti.

Englannin ja ruotsin lisäksi opiskelin ala- ja yläasteella saksaa. Saksa ei juurikaan päähän tarttunut, englannissa ja ruotsissa olin keskitasoa. Lukiossa vaihdoin ruotsin pitkään oppimäärään, ja molemmista irtosi yo-kirjoituksissa M. Ruotsia kun ei juuri koskaan käytä, on se päässyt ruostumaan. Englantia puolestaan opettelen edelleen, vaikka nyt voin jo sanoa kielitaitoni olevan sujuva.

Arkikäytössä meillä on pääosassa englanti, siihen sitten sotketaan jonkin verran italiaa ja muutama hollantilainen tai suomalainen sanonta. Englantia puhuessa huomaan usein omat virheeni, mutta en niistä enää välitä. Italian kanssa olen vieläkin arka tekemään virheitä, tästä päähänpinttymästä pitäisi päästä yli. Monessa muussa asiassa asenteeni on "kaivamaan oppii kaivamalla", mutta italian puhumiseen tämä ei valitettavasti ole tarttunut.

Hollantilainenkin aina välillä korjailee kielivirheitäni. Pitkään käänsin jauhot englanniksikin monikkoon, jolloin lausuttuna halusin aina kukkia. Kaupan jauhohyllyllä hollantilainen monesti kysyi minkä sortin kukkia laitetaan, kunnes tajusin, että englanniksi jauhot on yksikkömuodossa. Omassa päässä käännöskukkia syntyy ahkerasti, kun mietin asioita sekaisin vähän jokaisella kielellä. Englannin forkhan kääntyy suomeksi haarukaksi ja talikoksi, eräänä aamuna hevosille heiniä tarjoillessa mietin missähän mun haarukkani on. Tottahan niille voisi heinät haarukallakin tarjoilla, mutta ehkä se talikko toimisi kuitenkin paremmin. Juniorihevoselle kerran juttelin, miten se on aina niin nervostunut - ei ihan englannin nervous kääntynyt oikeaan muotoon.

Hollantia en osaa, muuta kuin koirahollantia. Toki muutamat lauseet on jääneet päähän, kuten hollantilaisen rakkaudentunnustus. Ik hou van jou kuulosti alkuun samalta kuin cow have fun, tällä muistilauseella tuokin jäi päähän. Etenkin iso koira 'puhuu' hollantia, eräänä päivänä oli pakko metsälenkillä nauraa ääneen, kun kehuin koiraa: goed zo laiskasti lausuttuna on hutsu. Arvatkaapa luenko enää lapsuuden Puppe-kirjoja, kun koiraa kehotetaan kakkimaan sanoilla ga poepen. Hollantia kuitenkin ymmärrän jatkuvasti enemmän. Jos oikein jaksaa keskittyä, puhettakin ymmärtää. Kieli kuulostaa minun korvaani sekoitukelta englantia, saksaa ja ruotsia. Meillä näkyy telkkarissa hollantilais-belgialainen kanava, ja yhden talven kuunteluopiskelun jälkeen olen jo oppinut erottamaan nuo kielet toisistaan.

Italian kanssa on vielä paljon, paljon opittavaa. Italiaan tullessa en kieltä osannut lainkaan, ja alkuajat meni töissä englantia käyttäen. Kun työpaikka vaihtui viinitilalle, tuli hätä käteen. En ymmärtänyt enää mitään. Pikainen soitto äidille pelasti: posti toi oppikirjan ja pussillisen Pandan lakuja, paras pohjustus kielen oppimiseen. Kun kirjan avulla sain avattua kielioppia ja kielen rakennetta itselleni, alkoi kieli tarttumaan arjessakin. Nyt pärjään jo ihan mukavasti. Erityisen ylpeä olen itsestäni nyt sairaalaviikon jälkeen: hoidin ihan itse kommunikoinnin lääkäreiden kanssa ja tiesin koko ajan mitä hoitoja minulle tehdään. Ehkä muutamassa vuodessa minustakin kasvaa sujuvasti nelikielinen.

torstai 17. lokakuuta 2013

Koukussa: pipoa ja putkihuivia

Sairaalaviikon sukkamaratonin jälkeen kaipasin käsitöihini jotain vaihtelua. Lidlistä mukaan oli jo aiemmin tarttunut paketti ihanan pehmeää ja paksua villalankasekoitetta, väreinä herkullinen pinkki ja tumma liila. Nämä päätin omia täysin itselleni, tartuin virkkuukoukkuun ja kahdessa päivässä sain itselleni uuden pipon ja putkihuivin.

Yritä siinä sitten ottaa kuvia, kun koirilla on riehumishetki menossa.
Tässä tulos. Tarkenee muuten kylmimmätkin tallipäivät näillä!

Pipo
Pipoon käytin vitosen koukkua. Tee 68 ketjusilmukkaa ja liitä ne renkaaksi piilosilmukalla. Jatka spiraalina virkaten aina yksi kiinteä silmukka jokaiseen silmukkaan. Kun työn korkeus on n. 12 cm, aloita kavennukset. Kavenna ensimmäisellä kierroksella kolme kiinteää silmukkaa tasavälein. Seuraavalla kierroksella kavennat viisi silmukkaa virkkaamalla *11 kiinteää silmukkaa ja seuraavat kaksi kiinteästi yhteen*. Toista *-* vielä neljä kertaa kierroksella. Jatka kavennuksia ohjeen mukaan. Alkuperäisessä ohjeessa neuvottiin jatkamaan kavennuksia, kunnes jäljellä on viisi silmukkaa. Itsekin tein näin, mutta pipon lopusta tuli näin tekemällä ihmeellinen tötterö, joten päädyin purkamaan pipoa viimeiset raidat ja päätin pipon saumalla.

Putkihuivi
Huivin tein koukulla numero 10. Ajatuksena tehdä mahdollisimman löysää jälkeä, näin huivista tulee ilmavampi. Tein aloitukseen 160 ketjusilmukkaa, jotka liitin renkaaksi. Jatkoin kiinteillä silmukoilla, virkaten uuteen silmukkaan aina edellisen kierroksen silmukan molemmat reunat. Lankoja riitti 16 kierrosta korkeaan huiviin, jokainen tehköön sen korkuisen kuin haluaa. Samoin aloitukseen, nuo 160 silmukkaa riittävät minulla kaksi kertaa kaulan ympäri löysästi, ohje, jota käytin, neuvoo aloitukseen vain 80 silmukkaa. Riippunee langasta ja tekijän kädenjäljestä.
 
 
Tosiaan, sairaalaviikolla tein ensimmäiset pikkuihmisen villasukat. Meillä kun ei noille käyttäjää ole, menivät ne kaveripariskunnan vauvalle. Viime viikolla kävin oven takana koputtelemassa sukkien kanssa, mutta eivät olleet kotona. Jätin sukat postilaatikkoon ja eilen kävin tunnustautumassa. Olivat jo vähän arvailleet kuka yllätyksen takana on ollut, ja kovasti iloisia. Sukat on oikein passelit pikkumiehelle ja lämmittävät myös vanhempien mieltä. Itsellekin tuli kovin hyvä mieli, kun pienellä vaivalla sai ilahduttaa toisia.
 
Aiemmin kuivatut mintut käytössä.
 
 Hollantilaiseen on iskenyt syysflunssa, ja kun kahvi kuuluu mun uuden ruokavalion kielletyt-listalle, on meillä viime päivät juotu urakalla minttuteetä. Juuri niin hyvää kuin arvelinkin, täytyy vaan jatkaa vielä mintun keräämistä, eihän nuo muuten riitä mitenkään koko talven yli.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Koiran vuosi

Vuosi sitten googlen hakuhistoriani täyttyi hauista 'cani in regalo' ja 'cani in adozione'. Selasin päivittäin subito.it sivua (ja tajusin vasta paljon myöhemmin, että sehän on sama kuin tori.fi). Käytiinpä paikallisessa löytöeläinkodissakin katselemassa. Etsinnässä oli toinen koira, mun koira. Kriteereinä pieni kokoinen narttu. Vihdoin löytyi ilmoitus pienestä shamppanjanvärisestä nartusta, joka etsi uutta kotia. Parin puhelun ja sähköpostin jälkeen lähdettiin ajamaan vajaa 150km Bergamoon koiraa katsomaan. Tiiti (aiemmin Marilou tai Molly) valloitti heti sydämen, ja koira päätyi matkaamme samantien. Tiiti oli veljensä Leonen kanssa löydetty hylättynä pahvilaatikossa tien varresta.

Kotimatkalla.

Perillä.

Tiitistä meille tosiaan osattiin kertoa iäksi 3-4 kuukautta, ei juuri hauku ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Ison koiran kanssahan nuo olivat hyvää pataa heti alusta lähtien. Tiiti oli asunut hevostallilla ulkona, mutta sisäsiisteyden tajuaminenkin sujui helposti. Muutamana ensimmäisenä yönä käytin sen pissillä, sitten enää aamuisin heti herättyä, ja nythän se on jo tottunut, että meillä ihmiset herää ennen koirien pissatusta, ja jatkaa tyytyväisenä uniaan, kunnes aamukahvit on juotu.

Ensimmäisen illan leikit. Ihana pentuajan pallomaha.

 Eka ilta, ollaan kavereita.



Leone-veljen kunniaksi Tiiti sai oman leijonan. 
Tämä Leone joutui roskiin täytteiden hävittyä.

Toisaalta Tiiti on ollut äärimmäisen helppo koira. Se on todella miellyttämishaluinen, ja sille on ollut helppoa opettaa asioita. Toisaalta se on myös kekseliäs, joten esimerkiksi pöydille emme voineet alkuun jättää mitään, kun jotenkin tuo jalaton sinne aina onnistui kiipeämään. Yksinjäädessään se on välillä innostunut tuhoamaan asioita, listaan mahtuu mm. silmä- ja aurinkolasit, muovinen ruokakuppi, muutamat sukat ja viimeisimpänä hollantilaisen kuulokkeet. 



Ihmisten kauppareissut on tylsiä.

Ei Tiiti meitä kuitenkaan liian helpolla ole päästänyt. Isompi koirahan rakastaa ihmisiä, jos joku avaa sille autonoven, se lähtee mukaan. Onpahan hollantilaisen edellisessä kodissa murtovarkaatkin saanet rauhassa käydä koiran ollessa kotona. Tiiti kuitenkin haukkuu ja paljon. Alkuun jokainen oven takaa kuuluva ääni aiheutti haukun. Autolla ohitetut ihmiset, kissat ja koirat haukuttiin. Jokainen vastaantulevaa koira saa Tiitin sekaisin. Paljon haukkumista ollaan saatu karsittua. Koirien ohitukset on edelleen vaikeita, samoin ovikellolle haukutaan vieläkin. Vapaana ollessaan Tiiti juoksee tuntemattomien luokse haukkuen, mutta hetken päästä on jo ihan kaveria. 

Vesisadettakin alkuun kaihtanut koira oppi nauttimaan jopa lumesta.

Talven ongelmia. Keväällä noihin housu- ja korvakarvoihin alkoi jäädä kiinni kaikki
kasvien siemenet, ja leikkasin ne pois.

Keväällä Tiitiin tarttui ison koiran pallohulluus,
aiemmin se ei ollut palloista välittänyt.

Toukokuussa tehtiin tuttavuutta tallin pentujen kanssa, 
joita Tiiti pelkäsi aluksi.

 Vakioasento nukkumiseen.

Suhteellisen normaali ja tasapainoinen yksilö siitä on vuodessa kuoriintunut.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Määränpäässä

 Viime päivinä koti-ikävä on kaihertanut mielltä hieman normaalia enemmän. Tämän aamun olen selaillut koneelta vanhoja kuvia ja miettinyt millaisen polun olen tähän pisteeseen käynyt. Pitkään tunsin olevani vain matkalla, etsin omaa päämäärääni ja odotin mitä eteen tulee. Nyt tuntuu, että olen päämäärässäni. Vaikka Suomessa tuleekin aina olemaan koti, voin vihdoin sanoa, että tämä on minun kotini, tämä on minun perheeni.

Ylioppilaat 2005, taskussa lentolippu Kreetalle.

Työpaikan maisemia Kreetalla.

Nuori ja huoleton.


Suunta selvillä, mun ajatukset taakse jääneet. 
Tarina jatkuu, tiessä vaan palavat renkaan jäljet.  
Päästäkseen määränpäähän pysyttävä matkalla,  
aion selvittää mitä on seuraavan mäen takana.


Ilmajoella opiskelemassa 2006-2008.
 
 
En tahdo perille vielä, mä viihdyn matkallani.  
Elän hetkelle, arvostan joka askeltani.  
Maisemat vilisee, se on mulle rikkautta.

HEL-BRY välilaskulla Oslossa marraskuussa 2011.
Matkalla kohti Gentiä hevosenhoitajana.
 
Joulukuussa jo Saksassa joulumarkkinoita kiertämässä tädin vieraana.
Ei viihtynyt tyttö Belgiassa.
 
 
 
Matka jonka kuljet, on tärkeämpi kuin päämäärä 
Näillä teillä sydän tuntee, ota - anna jos tarjotaan 


Saksasta käsin löytyi uusi työ Italiasta.
Junalla Saksasta Italiaan reilussa kahdeksassa tunnissa.
 
 

 Italian työpaikan maisemia.
Kaikki oli vielä uutta ja hienoa.

Heinäkuussa 2011 työ vaihtui viinitilalle.
Sadonkorjuun jälkeen palasin hetkeksi Suomeen.
 
Maaliskuussa 2012 palasin ensimmäiseen Italian
työpaikkaan eläinten pariin.
 
Vuosi sitten lokakuussa huomasin viettäväni
jokaisen vapaapäiväni hollantilaisen kanssa-
työ jäi ja muutin laukkuni hollantilaisen luo.
 
 
Matka jonka kuljet, onni kaihtaa oikovaa 
Enhän tiedä teistä, mutta meille matka on määränpää

Kodin ovella hollannikkaat.
Pitänee ripustaa reinot tai hait seuraksi.
 
 
Tekstissä esiintyvät lyriikat Elastisen ja Lauri Tähkän kappaleesta Määränpää .
 

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kotona on ihmisen hyvä olla

En voi lakata hehkuttamasta, kuinka onnellinen olen päästyäni takaisin kotiin. Omat rutiinit, oma koti ja omat valinnat. Uudistettu, terveellisempi elämäkin tuntuu vielä kahden päivän jälkeen oikein mukavalle. Yksi sairaalan lääkäreistähän totesi, että olen näin nuoreksi niin lihava, että kuolen pian. Juu, on tiedossa että ylimääräistä löytyy, mutta olen aina ollut pyöreä. Olen myös ollut huomattavasti lihavampi. Kaapistani löytyy läskimittarifarkuiksi nimetyt farkut, jotka tilasin alennuksesta joitakin vuosia sitten. Eivät mahtuneet päälle tilaushetkellä, mutta jäivät palauttamatta kun malli miellytti ja kyllähän aina voi laihduttaa. Viime talvena änkesin itseni farkkuihin pari kertaa, mutta ei niitä vieläkään ollut miellyttävä käyttää. Kevään jälkeen farkut alkoivat jo tuntua mukaville päällä. Tänään taas kiskoin läskimittarit jalkaan, ja ne on just eikä melekeen sopivat.

Olen nyt käynyt itsekseni koirien kanssa lenkillä. Isompi koira on taas alkanut karkailla, kesän kuumemmilla keleillä senkin saattoi ottaa huoletta tallille juoksemaan, mutta nyt se ei enää pysy siellä. Koirat ei siis tule enää mukaan tallireissuille, ja nyt käytänkin ne kolmesti päivässä kävelyllä. Ilman hollantilaista omakin vauhti on reippaampi. Iso koira oli alkuun vähän ihmeissään, kun enää ei pysähdyttykään jokaiselle ruohotupsulle miettimään pitäisikö tähän pissiä. Pissit tehdään alku- ja loppumatkasta, muuten ämmä riuhtoo menemään.

Melkein parasta on ollut kuitenkin päästä takaisin hevosten pariin. Sairaalassaoloaikani hevoset jäivät todella vähälle huomiolle. Mielelläni vietän niiden kanssa nyt aikaa, harmittaa ainoastaan, että sateiden takia maa on niin mutaista, ettei meillä ole juuri mahdollisuutta ratsastaa. Meillä kun ei löydy ratsastukseen kenttää, ainoastaan loputtomasti peltoa ja metsäteitä, joille ei mutakeleillä ole asiaa. Hevoset on kuitenkin päässeet taas laitumelleen, talli on kuurattu huolella ja mutakuorrutetut hevoset harjattu taas kiiltäviksi.

 Mutakuorrutettu seniori.

 Juniori tarkkana.

Kotimaisemat voittaa mennen tullen sairaalan seinät.

Sain sairaalasta mukaani kahta eri lääkettä. Toinen vähentää vatsahappoa, toinen sulattaa sappikiviä. Tuo sappikiviä sulattava lääke on veikeän näköinen, tekisi mieli jäädä leikittelemään sen kanssa ennen suuhun pistämistä. Läpinäkyvään kapseliin on ympätty kolme eriväristä pientä pilleriä. Ilmankos lääkkeet on pidettävä lasten ulottumattomissa.
 Hassujä lääkkeitä.

 
Kauppareissulta tarttui tänään mukaan ruukkuruusu. Olen ehkä surkein viherpeukalo ikinä (oi miksi en tätä perinyt äidiltä?), joten hoitovinkkejä otetaan vastaan. Toivotaan, että pysyisi edes hetken hengissä.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Sairaalaviikko

Huh, mikä viikko takana. Keskiviikkona 2.10 heräilin aamuyöstä sappikohtaukseen, vatsa ja selkä kipeänä ja olo huono. Aamulla oli tarkoitus lähteä keräämään rypäleitä, mutta jäin sänkyyn. Lounaaseen mennessä olo tuntui jo paremmalta, ajattelin lähteväni iltapäiväksi rypäleiden keruuseen ja pakottauduin syömään jogurttia. Olo paheni taas. Hollantilainen palasi töistään iltapäivällä, eikä olo ollut helpottanut. Käytiin meidän naapurin lääkäriä tapaamassa, ja neuvona oli ensiapu, kun kohtaus ei kerran helpota.

Ensiavussa ottivat virtsanäytteen ja pääsin odottamaan vuoroani. Kipu oli jo todella paha, kramppien iskiessä vatsaan jouduin puremaan huulta, etten olisi huutanut ääneen. Loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen pääsin vihdoin lääkärin pakeille: vatsa ultrattiin, lääkäri esitti kysymyksiä ja sain kanyylin kyynärtaipeeseen ja ensimmäiset lääkkeet. Lääkärin huoneesta minut siirrettiin ensiavun potilashuoneeseen odottamaan. Hollantilainen pääsi taas pitämään seuraa minulle, mutta kumpikaan ei tiennyt mitä tapahtuu. Hollantilainen yritti lohdutella, että kipulääkkeen autettua pääsen kotiin. Pian lääkäri tulikin taas paikalle ja kertoi uutisensa: akuutti pankreatiitti, eli haiman tulehdus. Osastolle mars!

Potilaat tunnistetaan viivakoodilla.






Ensimmäiset päivät menivät hyvin nukkuessa. Sain suonen sisäisesti antibiootteja sekä nestettä jatkuvasti. Lisäksi vatsaa suojaavan lääkkeen ja oman piikin haimalle. Torstaina minut laitettiin nenämahaletkuun, jotta vatsalaukku tyhjenisi, enkä joutuisi oksentamaan. Maailman hirvein kokemus jo pelkkä letkun laittaminen, lisäksi jouduin sen kanssa olemaan seuraavaan aamuun. Letkun poiston jälkeen olokin parani kertaheitolla. Olon kohennuttua alkoi tylsyys iskeä. Hollantilainen toi minulle kotoa sukkapuikot ja langat, pääsin kutomaan sukkia. Reissun aikana syntyikin 1,5 paria aikuisten sukkia, sekä ystävien vauvalle pikkusukat. Hoitajat ja lääkärit kummastelivat kovasti neulomistani, täällä ei kuulema kukaan enää neulo neljällä puikolla. Kerroin, että Suomessa ei pääse naimisiin, jollei  osaa neuloa sukkaa. Osastonlääkäri oli hoitajillekin ehtinyt tuota mainostaa. 

 Ensimmäinen ateria neljän päivän paaston jälkeen.
Vähän isompi tee.

Lauantaina sain aloitella syömistä uudelleen. Ensimmäiset "ateriat" olivat pelkkää teetä, kunnnes maanantaina sain teen seuraksi kuivia keksejä ja hilloa. En koskaan normaalioloissa söisi noita keksejä, mutta sairaalapaaston jälkeen nekin maistuivat suorastaan syntisen hyville. Tiistaina sain syötäväkseni jo riisiä ja keskiviikkona riisin lisäksi perunaa ja kinkkua. Eilen torstaina pääsin vihdoin kotiin.

Hoitajat ja lääkärit olivat enimmäkseen ystävällisiä ja mukavia, eivätkä sairaalan olot radikaalisti poikenneet suomalaisesta. Lääkäreiltä joutui kysymään kaiken, muuten kierroillaan eivät antaneet mitään tietoa tilastani. Potilailla on omat vaatteet käytössä, hollantilainen urheasti yritti etsiä toivomiani vaatteita kotoa. Huoneissa ei ole televisioita, mutta osastolla on tv-sali. Vierailuaikaa on virallisesti kaksi tuntia päivässä, mutta suurin osa hoitajista antoi vieraiden olla osastolla myös virallisten aikojen ulkopuolella. Lääkäreiden kierron aikaan huoneista tyhjennetään kaikki, omaiset eivät tapaa lääkäreitä. Samoin ruoka-aikaan käytävillä ei saa liikkua, huoneessa olleet vieraat saivat kuitenkin olla - onneksi, hollantilainen nimittäin vieraili lähes joka päivä lounaan aikaan. 

Nyt sitten kotona lääkkeiden ja ruokavalio-ohjeiden kanssa odotetaan kutsua operoitavaksi. Sappikiviä on tarkoitus poistaa parin kuukauden sisällä. Helpottunut olo, vaikka viikko sairaalassa olikin raskas; niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Kotona odotti suloinen kaaos, hölmöt koirat, talvikarvaa kasvattaneet hevoset sekä tietysti hollantilainen. Kotona on hyvä olla.