maanantai 30. syyskuuta 2013

Päivä kuvina

Tänään olen ollut kunnollinen bloggaaja ja kantanut kameraa mukana koko päivän, räpsien päivän mittaan kuvia tekemisistäni. Siispä, rakkaat lukijat, tässä päiväni kuvina!

Oikeasti joissakin blogeissa on fiksusti ja asiallisesti toteutettuja 
päiväni kuvina - postauksia, vähän pilkettä silmäkulmaan tämän kanssa, jookos?

Äiti sanoi että aamupala pitää syödä. Puuroa ja kahvia siis, niin kauan kuin 
noita hollannista tuotuja hiutaleita riittää.

Ollaan hollantilaisen kanssa molemmat aamuhiljaisia, 
ensimmäinen kahvikuppi menee hiljaa pelaten netissä.

Kahvin ja puuron jälkeen omenaviinietikka-juomingit.

Annoin hollantilaisen nukkua tänään pidempään ja käytin koirat ulkona.
Miten tuo isompi tyyppi näyttääkin noin säikähtäneeltä.

Yöllä oli satanut ja pilvet roikkui matalalla. Syksy tulee.

Myös meidän koirat on aamu-unisia, isompi vasta heräilee.

Jalaton tyyppi vaihteeksi läpimärkänä.

Kaupoille tallin kautta, heppaset jo odotteli aamuruokaansa.

Paikallinen supermarket/ostoskeskus, pysähdyttiin piilolinssejä hakemaan.
 
Pakko oli ostaa jäätelöt, pian on liian kylmä herkuttelulle.
 
 
Lidlin iki-ihana paistopiste.
Pysähdyttiin vielä Carrefouriin ja U2:een, ei löydetty pölypusseja imuriin
ja unohdettiin ostaa kahvia.

Kotiin lounaalle, tänään croissanteja.

Iltapäivällä kävin kaivelemassa ullakon aarteista tarpeita tulevia näpertelyjä varten.
 
Arvatkaapa mitä näistä syntyy?
Taustalla vilahtavaan punaiseen purkkiin siirrän basilikan,
ja yritän saada sen selviämään hengissä talven yli.
 
Takaisin tallille. Aamun reissusta tarttui matkaan myös säkki sapuskaa kaviollisille.
 
Hevoset pihalle tallin siivouksen ajaksi.
Hollantilainen lähti juttelemaan jonkun naapurin kanssa ja jätti heppa ykkösen
talliin ovet avoinna. Ykkönen käytti tilaisuutensa, ja juoksi tuonne aidan takana
näkyvälle pellolle. Junioria harmitti kovasti jäädä yksin.
 
Kiukkuloikkaa. On se vaan kaunis.
 
Illalla hollantilainen kysyi haittaako mua, jos laitetaan takkaan tulet.
Ei haittaa, meillä on muuten järkyttävän kosteaa sisällä.
Tosin illallista kokatessa vähän hirvitti...
 
Keittiössä tarkenee.
 
Hella (ja kokki) kuumana.
Pitäisi varmaan putsata tuo hella.
 
Illallinen valmiina: kalkkunaa, riisiä ja curry-kastiketta.
 
Loppuilta villistellen sohvalla. 
Pikkuapuri kyttäämässä.
 
 
 
 
 
 
 
 
 


 

lauantai 28. syyskuuta 2013

Villinä villisioista

Meidän naapuripariskunta on maailman herttaisin. Autetaan toisiamme puolin ja toisin, useasti me saadaan nauttia naapureiden kasvimaan ja hedelmäpuiden sadosta. Luonnollisesti naapurit myös tekevät viiniä. Rypäleiden kypsymisen aikaan naapurin miehen päässä napsahtaa ja hän heittäytyy aivan villiksi villisikojen kanssa. On totta, että villisiat tykkäävät syödä rypäleitä, ja tämä on jokaisen viinitarhallisen ongelma. Normaalit viinitarhalliset virittävät tarhojensa ympäri sähkölangan noin polvenkorkeudelle. Muutama saattaa lisätä toisen langan hieman korkeammalle kauriiden varalle.

Naapurin miehelle tämä ei kuitenkaan riitä. Sähkölanka kiertää viinitarhaa kolmessa kerroksessa. Hollantilainen oli apuna rypäleiden keruussa, ja palasi kotiin pitkä verinaarmu otsassa - piikkilankaan oli päänsä repinyt. Hollantilaisen pää kuitenkin huitelee lähempänä kahta metriä, joten melko akrobaattisiin villisikoihin on varauduttu.

Sähkö- ja piikkilanka-aidoittaminen ei suinkaan riitä naapurin miehen mielenrauhan takaamiseen. Metsästyskausi ei ole vielä auki, joten ampumaankaan ei noita mokomia tuholaisia pääse. Traktorin ääni on hyväksi havaittu pelote: eihän villieläin traktorin lähelle tule. Eikä ne villisiat juuri ihmisten ilmoilla liiku päiväsaikaan, joten traktori ajetaan viinitarhalle yöksi. Kyllä, joka ilta kahdeksan-yhdeksän aikaan naapuri starttaa traktorin, ajaa sen viinitarhalle ja jättää yöksi käymään. On siellä joskus ollut radiokin pauhaamassa. Neljän aikaan aamusta naapuri lähtee tarkastuskierrokselleen, ettei vaan kukaan ole päässyt livahtamaan rypäleiden kimppuun.

Viime vuonna olin itsekin auttamassa naapuria rypäleiden keruussa. Opin liudan uusia kirosanoja italiaksi, kun rypäleistä löytyi muutama sikojen syömä kohta. Osaisipa itsekin suhtautua noin antaumuksella johonkin.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Unihevonen

Aina toisinaan unissani seikkailee hevosia. Usein unissa hevoset puhuvat minulle. Heppa ykkösen muutettua meille olin hieman epävarma hevosen varmajalkaisuudesta. Unessa heppa kävi kertomassa, että ei hätää, hän on erittäin varmajalkainen tapaus, eikä pienten ojienkaan ylitys ole ongelma. Näinhän se on mennyt todellisuudessakin - piti vain kuunnella hevosta, ennen kuin oppi luottamaan.

Pienen mustan kanssa edistytään hitaasti, mutta varmasti. Tuo eläin on uskomattoman nopea oppimaan ja ihanan sosiaalinen tapaus. Heppa ykköstä kun ei juuri kiinnosta ihmisten seura (paitsi, jos tarjolla on syötävää), mutta pikkumusta tykkää viettää aikaa ihmisten lähellä. Ratsastaminenkin sujuu jo huomattavasti alkukankeutta ja -jännitystä paremmin. Pikkumusta malttaa seisoa nätisti paikoillaan ratsastajan noustessa selkään, eikä tallin pihasta poistuminen aiheuta enää hyppelykohtausta. Pieniä mielenilmauksia tulee vielä, jos pikkumusta joutuu kulkemaan eri suuntaan kuin heppa ykkönen. Possujuna on turvallinen, hevosellekin.

Viime yönä pikkumusta kävi unessani. Tai oikeastaan sen edellinen omistaja. En tosiaan tiedä mitään hevosen historiasta tai koulutuksesta, joten kaikkeen pitää suhtautua kokeilemalla. Unessa entinen omistaja kertoi pikkumustan olevan entinen laukkaratsu, ja tämän vuoksi se tykkäisi juosta lujaa. Entinen omistaja neuvoi minua antamaan hevoselle vapaat ohjat juoksemiseen, näin se kuulemma rauhoittuu. Pitänee kokeilla uniomistajan neuvoa.

Päätöntä menoa, mutta hymyssä suin.

torstai 26. syyskuuta 2013

Lättykestejä ja sukkatehtailua

Lidl on toisinaan riemukauppa. Riemukauppa, koska sieltä saattaa tehdä uskomattomia löytöjä. Muistan ensimmäisen kevääni Italiassa, kun satuin Lidliin skandiviikkojen loppupuolella. Hyvä etten itkuun purskahtanut, kun törmäsin hyllyssä puolukkahilloon, suomalaiseen näkkileipään ja kaurakekseihin. Nyt osaan jo varautua (mainoksia lukemalla) skandiviikkoon, eikä suomalaisten tuotteiden löytäminen aiheuta ihan niin suuria tunteenpurkauksia.

Eilen Lidl taas yllätti, kun tarjouskorin pohjalta silmiin osuivat sukkapuikot ja villalankapaketti. Pakkohan ne oli mukaan saada, sukkapuikkoja ei minulta nimittäin vielä löytynyt. Jotenkin rentouttavaa päästä taas kilisyttämään puikkoja. Lupasin tehdä hollantilaiselle villasukat, ehkä näistä on oikeasti pakko tehdä sukat, eikä jättää kesken säärystin vaiheessa, kun joku niitä odottaa.

Jotenkin meidän illat tuntuu aina vain venyvän. Tallilla tulee huomaamatta vietettyä aikaa, ja kotiin palatessa maha huutaa ruokaa. Kun illallista alkaa valmistamaan siinä seitsemän-kahdeksan maissa, arvostaa ruokaa, joka on nopeasti valmis. Ei nimittäin ole kiva istua illallispöytään kymmenen maissa, joskus näinkin on päässyt käymään. Tässä yksi tämän hetken suosikeistani: helppo, nopea ja maukas!

Itse käytän tähän meiltä löytyviä piadine-lättysiä, mutta esimerkiksi rieskat, tortillat tai letut ajaa samaa asiaa. Mikä tahansa pyöreä, pehmeähkö ja syötävä. Meille kahdelle riittää mainiosti kolme piadinea, mutta ne taitaa olla vähän suomalaista rieskaa reilumman kokoisia.

Täytteeksi paistan kanaa. Turha toivo, että löytäisin jotain kivaa hunajamarinoitua broilerinsuikaletta, hyvällä tuurilla saan käsiini luuttoman palan kanaa, jonka suikaloin ihan itte. Kanan kaveriksi muutama tomaatti pieneksi pilkottuna, sekä valkosipulin kynsi.

Kana-tomaatti-mix

Lättysille levitän pestoa, reilulla kädellä suunnilleen toiselle puolikkaalle. Peston päälle kauhotaan tuo kana-tomaatti (kannattaa jättää tomaattien neste pois, pestosta tulee riittävästi kosteutta hommaan). 

Pestotut lätyt

Täytteiden päälle vielä reilusti parmesaaniraastetta (tai muuta juustoa), lätty taitetaan ja hetki uunissa.

Pronto!

Meillä on tallilla kasvamassa muutama peperoncino, hollantilaisen piti sitä vielä omaan lättyynsä lisätä. Oli kuulemma tulista. Eikä lähde käsistä pesemällä.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Voi Blogger

Tykkään Bloggerista blogipohjana paljon. Tarpeeksi helppo käyttää blondillekin. En kuitenkaan aivan kädetön näiden koneiden kanssa ole, mutta ongelmien sattuessa eteen kärsivällisyys loppuu ennen haluttua päämäärää. Nyt haluaisin tehdä blogiin ns. esittelysivun, mutta en osaa! Sain kyllä sivun kirjoitettua ja tallennettua, mutta kun yritän lisätä "sivut"-gadgetin, Blogger väittää sen olevan jo käytössä. Apua!?

Eilen tyhjennettiin tallilla lantala ja iltapäivällä oltiin keräämässä rypäleitä. Selässä ja hartioissahan tuo tuntuu, muka jotain lihaksia jumissa. Aamulla käytiin ratsastamassa, ja olen hurjan ylpeä pikkumustasta. Kyllä siitä vielä hieno ratsuhevonen tulee, vaikka tänään peruutettiinkin ojaan. Nyt pitäisi käydä kyselemässä, millä hinnalla sen saisi ostettua pois. Vaikka toisaalta olisin ihan tyytyväinen, jos me saataisiin hevonen käyttöön, kuntoutan ja ratsastan sitä, ja sitten myynnin jälkeen taas uusi hevonen talliin. Pelkään kuitenkin kiintyväni liikaa, ja olenhan jo nyt tykästynyt tuohon pieneen mustaan valtavasti. Ehkä kolmannen hevosen voisi ottaa edelleenmyynti tarkoituksella?

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kissanminttua kesän loppuun

Eilen hollantilaisen työpaikalla vietettiin kesän lopettajaisia. Vuotuinen perinne, johon kokoontuu joukko ystäviä ja tuttavia, syödään, juodaan ja hyvästellään kesä. Tällä kertaa paikalle oli saatu myös esiintyjä: kaksi miestä ja kitara. Rakastan akustisen kitaran soundia, eilinen toi niin elävästi mieleen nuoruuden illat leirinuotiolla kitaran soidessa hämärtyvässä illassa.

Surkea puhelinkuva, mutta ah niin ihana tunnelma.

En ole koskaan ennen nähnyt italialaisia noin hiljaisina. Kun herrat aloittivat soiton ja laulun, puheensorina lakkasi välittömästi. Hiljaista kuiskintaa saattoi "keikan" aikana kuulla, mutta muuten oli hiljaista. Jopa lapset paimennettiin sivummalle leikkimään. Normaalisti lapset olisivat tanssineet ja leikkineet esiintyjien edessä ja aikuiset puolestaan korottaneet ääntään saadakseen keskustelun jatkumaan. 

Tänään herättiin jälleen sumuiseen aamuun. Tallille lähtiessä vedin villapaidan päälleni ja laitoin jopa huivin kaulaan, yhtään liioittelematta. Kesä on siis virallisesti ohi. Vaikka sääennuste lupaakin vielä päiviksi yli 20 asteen lämpötiloja, on syksy väistämättä saapunut. Kaivoin Reino-tossuni ja villasukat varastostaan, hollantilainen korjasi savupiipun reiän, jotta saadaan takkaan tulet. Viileneviä iltoja ja talvea varten keräsin tänään ison nipun minttua.





Kuivatan lehdet talven teehetkiä varten. Sekaan lusikallinen naapurin hunajaa, ja olen valmis talveen!

lauantai 21. syyskuuta 2013

Turistina kotiseudulla: Sant'alosio

Eräs hollantilaisen tuttava pyörähti meidän ovella ja pyysi hollantilaista avukseen siirtämään takkaa kotonaan. Hollantilainen lupautui, ja minä lähdin mukaan, sillä kohteena oli Sant'alosio. Sant'alosio on meiltä katsottuna laakson toisella puolella, ja minua tuohon pikkukylään ovat jo pitkään vetäneet meillekin näkyvät tornit. Tietä pitkin matkaa kertyy vajaa 20 km, metsän läpi oikomalla pääsisi viidellä kilometrillä.






Miesten päästyä töihin kiipesin kamerani kanssa torneille. Tornit ovat keskiaikaisia vartio-/viestitorneja. Aikanaan torneja on ollut jokaisessa laakson huipulla olevassa kylässä, ja viestejä on voitu lähettää sytyttämällä tulet torniin. Meidän seudulla nämä kaksi tornia ovat säästyneet, ja saaneet rinnallensa vielä tv-tornin. Jotenkin huvittavaa käydä katsomassa jotain keskiajalla rakennettua, tähän asti säästynyttä, kun viereen on kyhätty ultramoderni avaruusasemaa muistuttava torni.

Joku on täällä joskus valvonut.


Uutta ja vanhaa.

Kävin kurkkimassa maisemia tornien lähistöllä, ja satuin törmäämään ehkä hienoimpaan näkemääni tryffelialueeseen. Tryffelinkerääjillä on usein omat maaplänttinsä, jossa tuota salaperäistä sientä kasvaa, ja nämä alueet on tiukasti aidoitettu. Suurin osa on puoliksi kaatunutta verkkoaitaa, ja portin virkaa toimittaa milloin mikäkin lukittu metallikappale. Tämä tartufaio  kuitenkin kiinnitti huomion kauniilla olemuksellaan.



Ympäristön kunnioittaminen tarkoittaa sivistyneitä ihmisiä.

Koko kylässä on parisenkymmentä asukasta, joten paikassa vallitseva hiljaisuus on jotenkin uskomatonta. Lisäksi eteen avautuvat maisemat ovat jotain uskomatonta! Tämä hollantilaisen tuttava vuokraa taloaan, jos lähellä olisi paikka hevosille, olisin jo pakkaamassa tavaroita.

Rumempiakin maisemia aamukahville löytyy.


Lähes koko kylä.


 Sateen jälkeen näkyisi Alpitkin.


Avolascan aurinkopaneelit - varma maamerkki.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Sadonkorjuun aloittelua

Kolean ja sateisen kevään takia viinin kypsyminen junnaa paikallaan. Normaalisti rypäleiden sadonkorjuu alkaa elokuun lopulla, ja kaikki rypäleet saa kerätä melkoisella vauhdilla. Tänä vuonna osa alkaa kypsyä nyt, osaa saa odottaa jopa lokakuulle. Eilen oltiin hollantilaisen kanssa mukana sadonkorjuussa, reilu kaksi tuntia kerättiin dolcetto- ja merlot- rypäleitä muutama rivillinen. Etenkin dolcetton kanssa sai olla varovainen, jokaisen rypäletertun joutui tarkistamaan kädessä, että väri oli riittävän tumma.

Dolcettoa kypsänä.

Merlot valmiina laatikoissaan.

Minähän en noita rypäleitä juuri erota: valkoiset toki bongaan joukosta. Pullotetussa muodossa olen kuitenkin jo oppinut hieman erottamaan makuja, ja eilen huomasin, että onhan noissa ihan rypäleissäkin makueroa. Dolcetto on nimensä mukaan makea. Rypäleet napsitaan pensaasta kokonaisina terttuina ihan puutarhasaksilla, vähän joutaa olla varovainen, usein kun nuo tertut ovat kasvaneet mahdollisimman tiukasti kasvin ympärille ja sopivaa leikkauskohtaa joutuu kaivelemaan. Ensimmäiseltä sadonkorjuukaudelta on kuitenkin palanut mieleen ohje: pidä sakseton käsi aina rypäleiden alapuolella. 

Eilen tosiaan kerättiin rypäleita noihin laatikoihin. Jokaiseen riviväliin ripotellaan tyhjiä laatikoita, ja kerääminen aloitetaan pareittain. Kaverin kanssa on helpompaa liikutella täyttä laatikkoa, sille kun kertyy painoa kiitettävästi. Täydet laatikot jätetään kasvin alle odottamaan, ja homman valmistuttua traktori kiertää rivivälit poimien laatikot kyytiinsä. Toisaalla keräämiseen käytetään pienempiä koreja, ja traktori seuraa mukana ison kärryn kanssa. Oman korin täytyttyä se ojennetaan traktorin puolelle, jossa se tyhjennetään ja saat taas tyhjän korin käsiisi.

Eilinen oli täydellinen päivä sadonkorjuulle. Aurinko paistoi, mutta ei ollut liian kuuma. Töitä tehtiin vain reilu kaksi tuntia, joten selkäkään ei ehtinyt suuttua. Nämä viinitarhat ovat suhteellisen tasaisella maalla, jalatkaan eivät väsyneet. Joskus rypäleitä on kerätty jopa kahdeksan tuntia päivässä, paahtavassa helteessä. Nyt tämä oli oikeastaan kivaa! Sadonkorjuun jälkeen kädet ovat rypäleiden sokerista tahmeina, koko keho haisee sulfaateille ja hiuksista löytyy lehtien ja oksien paloja. Seuraavaa sadonkorjuukertaa innolla odottaen!

Työssä tärkeintä on maisema.


Tästä aloitettiin.


Tähän lopetettiin.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Sadetta, sumua ja savea

Eilisen päivän satoi lähes kokonaan vettä. Tänään aamu valkeni kirkkaana, aurinko piilotteli vielä sumun takana. Korkealla asumisessa on hienointa, kun sumuisena aamuna kaikki alapuolella on piilossa. Tänäänkään laakson pohjalta ei näkynyt mitään, vaikka normaalisti maisemia voi ihailla kauas.

Viime syksyn sumuaamuja, vielä ei puut ihan noin syksyisiä ole.

Tallin pihalla tänään, normaalisti näkyy tuon kukkulan taaksekin.


Meidän lähistöllä on suomalaispariskunnan pyörittämä BB-paikka, joka infokirjeessään kehoittaa asiakkaitaan huomioimaan kenkävalinnoissaan, että "alue on hyvin viineille sopivaa savimaata, jolla on taipumus varsinkin kosteana tarttua kaikkeen mahdolliseen." Hevostenhoitajana työskennellessäni tämän huomasi erityisen hyvin. Sateiseen aikaan kumpparit oli pakolliset, kenkiin tarttui vähättelemättä kilon paakut savimaata. Useasti jouduin myös miettimään, miten ihmeessä kävelen, kun housunlahkeet kuraantuivat väistämättä polveen asti. Koiria ei märkään aikaan juuri viitsi metsään viedä, kaikki se muta kantautuu sitten sisälle. Siivoaminenkin on turhaa, kuraisia tassun-, koiran- ja kengänjälkiä löytyy joka puolelta. Toivon hartaasti sateisen kevään vastapainoksi kuivaa talve.

Kumpparit jalassa tässä olisi ihan kiva läträtä.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Valmiina metsästyskaudelle

Tänä aamuna kuultiin ensimmäiset laukauset - metsästyskausi on siis alkanut. Tuli hätä tehdä ison koiran huomioliivi valmiiksi. Meilläpäin metsästys on onneksi sallittu vain keskiviikkoisin, lauantaisin ja sunnuntaisin, joten ihan joka päivä ei tarvitse grappahuuruisia pappoja kivääreineen varoa.

Ostin koiran liiviä varten aikuisten L/XL-kokoisen liivin, jonka leikkasin selästä kahtia. Käsiaukosta tulee siis koiran versioon kaula-aukko. Koiran rintaosasta leikkasin palan pois ja ompelin uuden sauman sopivammaksi. Ylimääräisestä palasta leikkasin pikalukkoa varten kiinnikkeet, jotka ompelin helman kulmiin hieman takaviistosti. Etuosaa jouduin vielä kaventamaan, jotta koiralle jäisi paremmin liikkumatilaa.

Tätä liiviä askarrellessa tuli pariin otteeseen mietittyä miten paljon helpompaa ompelu olisi, jos omistaisi nuppineuloja tai silitysraudan saumojen taittamiseen. Toki se ompelukonekin olisi ihan kätevä. Onneksi ostetusta liivistä on vielä toinen puolikas jäljellä, jospa saisin koneen joltain lainaan ja vähän paremman näköisen liivin koiralle.

Nyt erottuu villisioista!

Ohjeen huomioliiviin löysin googlen avulla tästä blogista. Blogista löytyy ohje kuvien kanssa selostettuna, itsehän en taas tajunnut ottaa kuvia eri työvaiheista.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Hyi hyi

Hyi minua, lupailin, että tästä blogista hevoset eivät saa pääosaa. Kuitenkin, suurin osa ajasta tällä hetkellä menee noiden kaviollisten kanssa ja etenkin pienet edistysaskeleet pikkumustan kanssa saavat hyvälle tuulelle, tekisi niistä kovasti mieli kirjoittaa. En kirjoita, lupaan.

Tallin ympäristössä on kohta pari kuukautta pyörinyt kunnan työntekijöitä raivaamassa puita sähkölinjojen tieltä. Hitaasti, mutta varmasti noin yhden puun viikkotahdilla työ etenee. Ehkä ensi kesään mennessä työt on tehty. Hollantilainen yllättäen tuntee parikin näistä kunnan työntekijöistä, ja eräänä päivänä kysyttiin josko saataisiin kerätä puita itsellemme talvea varten. Saatiinhan me puita, toivat ne meille tallin pihan puolelle, että ei tarvinnut kuin nostella varastoon. Puukasasta ehdin pelastaa kolme suht ohutta kiekkoa. Paksuimmasta tulee leivälle leikkuulauta: niin kauniin täydellinen ja tasainen se oli. Kaksi ohuempaa taitavat katketa kuivuttuaan, mutta saatanpa ottaa nekin pannunalusiksi.

Käsityöintoilu on kipeytyneen olkapään johdosta jäähyllä. Isommalle koiralle olen tekemässä heijastinliiviä metsästyskautta varten. Ei sillä, että sitä metsästyksessä käytettäisiin, sillä kun on taipumusta suunnata omille teilleen toisinaan. On turvallisempi olo kun tuo kooltaan villisikaan viittaava koira on oranssiin puettuna, jos sattuu grappahuuruisten metsästäjien tielle. Pienempi koira on ahkerasti avustanut uusimman virkkaustyön kanssa, siitäkin enemmän kunhan valmistuu.

Olkapään ansiosta aamuni alkavat varsinaisilla litkuilla. Omenaviinietikka-kuuri tuntuu toimivan. Vatsaa ei enää turvota, muutaman ensimmäisen päivän sai ravata pissillä ja olo tuntuu kevyemmältä. Ehdin juuri tottua tuon litkun makuun (ei, se ei ole parempaa lämpimään veteen tehtynä tai hunajan kanssa), kun olkapää alkoi vaatia troppia. Apteekista mukaan tarttui Voltaren-kipugeelistä tuttua tuotetta, mutta veteen sekoitettavana jauheena. Tuon makuyhdistelmäksi on valikoitunut anis-minttu, enkä koskaan ole maistanut yhtä pahaa lääkettä. Toimii takuuvarmasti.

torstai 12. syyskuuta 2013

Pelko pois

Olen harrastanut ratsastusta enemmän tai vähemmän aktiivisesti nyt 16 vuotta. En voi sanoa olevani hyvä, tässä lajissa tuntuu aina olevan parantamisen varaa, mutta pärjään ihan kohtalaisesti. Etenkin, kun minulla ei ole koskaan ollut intoa kisaamiseen lajissa, olen varsin tyytyväinen omaan tasooni.

Isojen, oman tahdon omaavien eläinten kanssa usein sattuu ja tapahtuu. Olen ollut onnekas ja varovainen, ja suuremmilta ruhjeilta on vältytty. Paitsi yhdeltä. Erään kerran ratsuni osoitti mieltään hyppimällä takajaloilleen pystyyn, ja tämän seurauksena kaaduttiin koko konkkaronkka. Itse päädyin luonnollisesti maahan ensimmäisenä, ja ehdin tajuta, että hevonen on tulossa päälle. Viisisataa kiloa hevosta päälle kaadettuna ei tiedä hyvää. Selvisin vähällä - sääriluu napsahti poikki, ja se on saatu ruuveilla kasattua lähes moiteettomasti toimivaksi jalaksi.

Usein sanotaan, että hevosen selästä pudottuaan sinne on kavuttava takaisin välittömästi, muuten jää traumoja. Kasaan ruuvatun jalkani kanssa kesti kuitenkin yli puoli vuotta ennen kuin olin takaisin hevosen selässä. Eihän se mitenkään pelottavaa ollut, ei, kunnes aloin ratsastaa aktiivisemmin. Huomasin, että pieninkin hevosen ylöspäin suuntaava liike saa minut jännittymään. Hevosten kanssa jännittäminen ei ole mitenkään hyvä asia: kun ratsastaja jännittää, alkaa hevostakin jännittää.

Uuden mustan hevosen kanssa tästä tulikin ongelma. Kun ratsastaja on kyydissä, yrittää pikkumusta päättää itse, mihin mennään. Ratsastajan kääntäessä pikkumusta osoittaa mieltään ja hypähtää takajaloillaan ympäri. Blondihan oli näistä loikista aivan kauhuissaan. Useamman päivän olin ratsastamatta, työskentelin pikkumustan kanssa maasta käsin. Tänään otin itseäni niskasta ja päätin kiivetä hurjan ratsuni selkään, hollantilainen oli heppa ykkösen kanssa veturina. (Hevoset on junaeläimiä: on turvallisempaa kulkea nenä toisen hännässä kiinni.) Pikkumusta yritti taas hypellä ja pyöriä, itse vedin syvään henkeä ja sitkeästi patistin pikkumustaa heppa ykkösen perään. Päästiinhän me ratsastajan haluamaan suuntaan, hurjasti kehuja hevoselle ja ratsastajan pyynnöstä käännös takaisin tallille. Viiden minuutin ratsastus sai blondin suupielet korviin, "damn, I did it!"

Miten pienenkin pelon voittaminen voi olla niin vaikeaa, mutta lopulta niin palkitsevaa. Aivan tasan tarkkaan päässäni tiedän, että ei tuon hevosen kanssa ole mitään hätää. Kun vaan saan itseni patistettua oman pelkoni yli, hevonenkin toimii paremmin. Ja se hyvänolontunne jälkeenpäin, sitä ei voita mikään.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Leipuri Hiiva

Lapsuudenkotini on miltei Kumputiellä, mutta oikeaan osoitteeseen syntyminen ei siunannut minulle leipuri Hiivan kykyjä. Italialaisten makunystyröitä miellyttävä, vesirinkeliä muistuttava vaalea pullamössöleipä ei kuitenkaan ole minun, eikä hollantilaisen mieleen. Pakon sanelemana olen opetellut tekemään leipää.

Aloitin sämpylöillä. Sämpylät eivät koskaan kohonneet kauniin pyöreiksi, aina niistä tuli sellaisia kiekkomaisia lätysköjä. Jossain vaiheessa hoksasin, että leivänhän voi tosiaan paistaa vaikka vuo'assa. Kaupasta mukaan tarttui plum cake- vuoka, josta on tullut yksi keittiön eniten käytetyistä välineistä. Olen myös oppinut, että hyvän leivän tekeminen vaatii aikaa - mitä kauemmin taikina saa kohota, sitä parempaa leivästä tulee.





En voi kuitenkaan varastaa kaikkea kunniaa herkullisista leivistäni itselleni. Käytän nimittäin valmiita jauhoseoksia. Suosikkimme on Lidlissä myytävä auringonkukka-seos, josta vehnäjauhon lisäksi löytyy hippunen ruisjauhoa ja auringonkukansiemeniä. Onpahan seoksessa valmiina hiivaakin, mutta lisään taikinaan tekovaiheessa hiivaa, sillä en ole tuota saanut nousemaan ilman lisättyä hiivaa. Toinen suosikki on muutamissa isoissa marketeissa myytävä 'pane nero'- sekoitus, jonka on kai tarkoitus olla ruisleipää vastaavaa. Seoksessa onkin suurin osa ruista, mutta myös vehnää, ohraa, maissia ja siemeniä. Tähän jauhoon hiivaa ei ole valmiiksi lisätty, mutta jauhopussissa on mukana kaksi olutpohjaista kuivahiivapussia. Nuo jauhojen mukana tulevat hiivat lentää meidän keittiössä suoraan roskikseen, niistä nimittäin tulee todelle kumma maku leipään. Hollantilaisen pyynnöstä en tee tätä leipää pelkästään tuosta mustasta jauhosta, vaan sekoitan joukkoon vehnäjauhoa. On kuulema liian vahva hollantilaisen makuun.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Täydellinen aamu

Hollantilainen lähti tänä aamuna naapurin kanssa metsään katkomaan puita. Itse lenkitin koirat ja suuntasin tallille, kaikessa rauhassa, nauttien omasta ajasta. Poimin matkalta pussillisen omenoita hevosille - maahanpudonneita, en tiedä kenelle puut kuuluvat, vaikka aika meidän tallin kulmalla ovatkin.

Lähdin heppa ykkösen kanssa liikkeelle, käytiin tutkimassa kuivunutta joenpohjaa, josko sitä kautta pääsisi jonnekin. Pääsihän sieltä, nimittäin meidän lähibaarille! Sidoin hevosen pensasaitaan, jossa normaalisti meidän koirat on kiinni, ja huikkasin ovelta, josko saisin yhden cappucinon. Baarin myyjä tuli ulos varmistamaan, että yhdenkö vain, totesin että tänään näin, tämä seuralainen ei niin kahvista välitä.

Siinä se odotti, hieno poni.

Kotimatkalla pellolle päästyä hevonen kokeili, jos saisi laukata. Sai - blondi nauroi ja nautti kyydissä. Näin pienillä eväillä kootaan täydellinen aamu.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Syksy saa tulla

Syksy väläyttelee lähenemistään. Viininviljelijät ovat jo varustautuneet villisikojen ja peurojen hyökkäyksiin, viinitarhat on tiukasti kierretty sähkölangoilla. Punaviinille toivotaan sateita, valkoviinille aurinkoa. Viimeisiä persikoita kerätään, ja pian päästään omenoiden keruuseen.

Illat ovat viileitä ja pimeä yllättää nopeasti. Aamulla tekee mieli vetää villasukat jalkaan, vaikka auringon lämmittäessä tarkeneekin vielä mainiosti shortseilla ja t-paidalla. Pitäisi päästä vielä käymään joella tai uima-altaalla, viimeisen kerran.

Salakavalasti metsään on ilmestynyt keltaisen sävyjä. Lähikylät viettävät kesän päättymisen juhlia, toisaalla juhlitaan alkavaa viinin sadonkorjuuta. Naapuri on alkanut kantamaan talveksi polttopuuta varastoon, myös pelletit ovat palanneet kauppojen valikoimiin.

Vaivihkaa on kulunut myös vuosi yhteiseloa hollantilaisen kanssa. Pikkukoira pysyy pienenä, vaikka pentuaika on ollutta ja mennyttä. Haaveet ratsastamisesta päätyivät kahteen hevoseen lähes omassa tallissa. Vuoteen on mahtunut paljon.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Iholla

Italiassa viettämäni aika on tehnyt tehtävänsä. Käsillä puhuminen on tarttunut minuun. Useasti sormet hakeutuvat huomaamatta tuohon "mitä ihmettä" -asentoon, eli peukalo sekä etu-ja keskisormi yhteen. Koiria luokse huudellessa huomaan toisinani viittovani niille nurinkurisesti italialaisittain: kämmenpuoli alaspain sormia itseeni päin heilutellen. Tervehtimistavoissani olen pysynyt, autoillessa tuttuja kohdatessa heilautan vain kättäni, mutta esimerkiksi meidän kylän pormestarin kohdatessaan ei koskaan tiedä, onko herralla oikeasti tarve saada meidät pysähtymään, vai onko kyseessä tervehdys - niin paljon pysähtymismerkkiä hänen tervehtimisensä muistuttaa.


Kuvat täältä.

Poskisuudelmakulttuuri sujuu jo lähes luonnostaan. Ainoa hämmentävä tekijä on hollantilaiset, jotka kahden poskisuudelman sijaan haluavatkin vaihtaa kolme. Italialaiseen tapaan olla lähellä ja koskettaa joudun vieläkin totuttelemaan. Toisinaan jonkun kanssa keskustellessa, tajuan siirtäväni painoani huomaamattani poispäin liian lähellä seisovasta keskustelukumppanista. Joinakin aamuina törmäämme lähikahvilassa tuohon meidän pormestariin, joka kasvotusten tervehtiessään koskettaa selkää, tarkemmin alaselkää hyvin, hyvin epämukavasti. Tuota säpsähdän vieläkin. Pari päivää sitten pysähdyttiin auton kanssa vaihtamaan muutama sana erään tuttavan kanssa, ja sieltä se taas tuli: käsi ikkunasta olkapäälle. Pieneneeköhän tämä oman tilan ja koskemattomuuden tarve koskaan, vaan pitääkö vaan totulella säpsymään yllättäviä kosketuksia?